Täällä taas!

Katkeruus on kamalinta mitä tiedän.
Se mustaa koko mielen. Mä oon ollut katkera, muille ja itselleni, ja kadun sitä.
Oon ollut muille katkera asioista, jotka on saattaneet olla mun omaa syytäni. Itsestäni kun en vikaa löytänyt niin syyllistin muita. Katkeroiduin salaa näille ihmisille. Yksinäni omassa pikku mielessäni olin katkera.
Tää mennyt vuosi on ollut mulle todella rankka. Katkeruus takaisin tulleista kiloista ja asioiden pilalle menemisestä on vienyt multa paljon. Ikävää. Ikävää et niinkin hieno mahdollisuus kuin superdieetille pääseminen ei sopinut mun psyykkeelle. Jutan superdieetti ohjelmaan pääseminen on kuitenkin yks hienoimmista asioista mitä mun elämässä on koskaan tapahtunut. Mä sain niin paljon! Varsinkin ne kaikki ystävät, kultaakin kalliimpia <3

Tänään mä tajusin jotain jutellessani toisen riippuvaisen ihmisen kanssa. Samalla kun mä hänelle puhuin näitä sanoja oli kuin oisin itellenikin selittänyt. Vaikka kuinka moni mua kannattelisi niin siitä ei oo mitään hyötyä jos mä en ite halua pysyä pinnalla. Kyllähän mä haluan! Mä haluan paljonkin. Mut jotenkin mä haluan niin paljon kaikkea et tulee haalittua kaikkea mahdollista tekemistä ja projektia eikä mikään oikeen onnistu. Plääh!! Pitäis pystyy keskittyy yhteen asiaan kerrallaan ja hoitaa se onnistuneesti ennen kuin aloittaa seuraavaa projektia. Sit tulee viel joku hiton ahdistus ja pistää jarrun kaikelle.

Mä oon sellanen ihminen et mulle ei sovi ilmeisesti mikään ohjelma, jossa tulokset tulee nopeasti. Varsinkin jos epäonnistun siinä. Sit se seuraava yrittäminen on yhtä helvettiä kun tulokset tuleekin paljon hitaammin. Ja meikäläinen repii hiuksia pästään kun pitäis hitaalla tahdilla tehdä..
Vuos sitten satoin laihtua viis kiloa viikossa parhaimpina viikkoina, nyt mä oon laihtunut 4,5 kiloa 1,5 kuukaudessa. Laihtumista sekin mut hermoja raastavaa! Tekis mieli kituuttaa ja syödä tyyliin yks rahka päivässä mut sit tää uus Katja huutaa mun päässä STOOOOOOOP! Ja joudun laittamaan jarrua ajatuksille ja syömään normaalia ruokaa. :D

Välillä mä mietin et tätäkö tää mun elämä sit on. Taistelua oman mielen tuulimyllyjä vastaan. Psyk. polilla hoitaja kysyi et millasen tulevaisuuden mä haluaisin ja mä vastasin et normaalin. Mitäs se normaali sit on? No mulle se olis sitä et voisin käydä töissä ilman et kahden viikon jälkeen ahdistun ja väsyn siihen. Voisin ajatella normaalisti ruoasta, tai oikeastaan olla ajttelematta sitä. Mä haluaisin et se olis yhtä ajattelematon ja rutiini asia kuin vessassa käyminen. Siellä vaan käydään ja that's it! Sit sinne taas mennään kun on hätä.

Mä oon pahoillani et on ollut vähän taukoa kirjoittelussa. Mulla on työharjoittelu ja vielä päälle yrittäjyyskurssi niin on toi aika ollut kortilla viime viikot.

Ai niin! Ah niin ihanasta internetistä löytyi taas yksi mahtava peli! Googleta kuvahaulla oma nimesi ja kirjoita perään "meme"
Tulee ihan hauskoja löytöjä :D

Katja

A niinkuin ahdistus

Ahdistus. Mitä se on? Toisille se on hetkellinen kouraisu mahassa, mikä menee seuraavassa hetkessä ohi.
Mulle se on paljon muuta. Se lamauttaa mut täysin. Mä meen lukkoon. Se voi tulla mistä vaan arkipäivän asiasta. Koiran ulkoilutuksesta roskien viemiseen. Moni aattelee et mitä siitä ahdistumaan, viet vaan ne roskat ja sillä selvä. Joo, monet kerrat oon pakottanut itteni vaan tekemään asioita. Seurauksena siitä on aika usein paniikkikohtaus. Ei ehkä ihan sillä hetkellä, mutta esim. nukkumaan mennessä. Mä usein mietin miten mun mies jaksaa mua. Välillä saatan kaks päivää maata sohvalla yöpaidassa, koska ajatus ulos menemisestä ahdistaa. Kaikki ihmiset siellä jo pelkkänä ajatuksena saa haukkomaan henkeä.
Ja sit ne hysteeriset paniikkikohtaukset. Viime yönä olin varma et kuolen ripuliin ja selkäsärky johtui siitä et mun munuaiset lakkas toimimasta. Siinä mä sit sohvan reunalla karjuin etten pysty olemaan kotona, koska mä olin varma et jos jään kotiin, kuolen sinne.
Eniten loukkaa se, että ihmiset ajattelee tän olevan laiskuutta, etten vaan viitsi.
Mulla on hirveä halu mennä, toteuttaa, elää. Mun pääni vaan estää mua tekemästä. Koskaan en oo tätä itselleni pyytänyt tai toivonut.

Katja

Opi kaikki kantapään kautta, vai miten se meni?

Kone on edelleen rikki mut pakko päästä omia ajatuksia tänne silti kirjaamaan! Katotaan kuin pitkän tekstin saan aikaseks ennen kuin hermo menee tähän puhelimella näpyttelyyn :D

Diabetes. Mä sairastan diabetesta. Mä oon sairastanut sitä jo 7 vuotta. Silti kaikki nää vuodet mä oon eläny miettimättä syömisteni vaikutusta tähän sairauteen. Mä sain lääkärilyä diagnoosin ja reseptin lääkkeisiin. Oon varmaan aatellut et tää on ny tällanen sairaus et popsin noita tabuja ja se pysyy poissa. Eihän mua satu ees mihinkään! Miten voisin olla ees sairas?
Viime kesä meni mulla aika sumussa ja synkkyydessä. Mä en välittänyt mustään ja jos olisin halunnu välittää niin en pystynyt.
Nyt mä sitten korjaan viime kesän satoa..
Pari viikkoa sitten mulla oli koko ajan todella huono olo. Mikään ei oikein auttanut. Mä olin tosi väsynyt. Aattelin et no mä mittaan verensokerit vaik tuskin tää siitä johtuu. Padam! 20.4 lukema tuli mittariin! Kylmä hiki nousi samantien iholle. Mitä mä oon oikein tehnyt? Oonko mä teoillani saanut aikaseks jo jotain peruuttamatonta?
Tässä sitä nyt sitten ollaan syöty kaks viikkoa lääkkeitä tupla-annoksella.  Oon kärsinyt ihan hirveestä ripulista, pahoinvoinnista, huimauksesta ja väsymyksestä. Maanantaina oon menossa kuulemaan lääkäriltä mikä on tuomio.
Miksi oi miksi parannusliike tehdään vasta kun vahinko on tapahtunut?? Kysynpä vaan...

Katja

Ahdistunut ahmija

Ahmija on ahmija, Söi se sitten terveellistä ruokaa tai ei.
Eilen mä päätin syödä illalla suht terveellistä iltapalaa ja tein dippivihanneksia. Ainoo huono osa siinä oli ne dipit. Mä rrrrakastan dippiä! En oo koskaan syöny sipsejäkään kuin sen verran minkä aikaa dippiä on jäljellä. No mulla oli siis siinä lautasella pari porkkanaa, paprika, puolikas kurkku ja kolmasosa kukkakaalista. Ja ne dipit. Mulla ei ollut ees mikää jättiläisnälkä mut mä vaan ahmin niitä vihanneksia! Kun siinä lautasella oli puolet jäljellä mä tajusin et ahmin sitä ruokaa enkä ees maista mitä syön. Ääh!
Ihan sama onks se terveellistä vai epäterveellistä niin mun olis opittava syömään ilman et mä ahmin sen ruoan. Se on oikeesti pelottavaa kun tajuaa et mähän ahmin tän ruoan niin etten ees tajuu mitä suuhuni laitan! Ongelma tässä on se et toi ahmiminen on ollut osa mun syömistapoja lähes koko mun elämän. Miten mä ees osaan oppia siitä pois? Vaikka mä aattelisin et nyt en ahmi niin yhtäkkiä huomaan ahmivani!

Mä en oo käyny salilla tai jumpassa nyt varmaan yli kahteen kuukauteen. Se johtuu täysin tästä mun ahdistuksesta. En vaan pysty! Mä voin päättää et huomenna meen salille ja pakkaan kassin valmiiks ja sit kun se aamu koittaa mä oon käyny sen asian päässäni niin hirveeks solmuks et jätän menemättä. Moni ei ymmärrä miten mä voin olla tällanen. No en mä sitä pysty selittää.. Googlettakaa vaikka. :D
Viime viikolla onneks rattaat mun tervehtymisen kannalta alkoi pyörimään. Peukku sille!

Nyt mä meen soseuttamaan tota mun kasvissoppaa ja katotaan laitoinko liikaa currytahnaa :D

Katja

Siellä se nyt porisee :D

Paljonkohan tätä laitetaan yleensä..?

Äitiys, täällä Katja, kuuluuko?

Mä aloin seurata tota Iholla-sarjaa. En oo oikeen jaksanu niitä edellisiä kausia seurata mut nyt jotenkin kolahti heti eka jakso. Siinä on 39-vuotias Yrjänä, jonka elämää varjostaa lapsettomuus. Tää Yrjänä kertoi et viis vuotta sitten ne oli päättänyt alkaa yrittää lasta ja nyt ovat koeputkihedelmöitysvaiheessa.

Eli jos me nyt alettais yrittää lasta, niin montako vuotta sitä pitäis sitten yrittää ennenkuin siihen sais sitä lääketieteellistä apua.
Me ollaan oltu 12 vuotta yhdessä. Mä olin 20-vuotias kun me tavattiin, eli kakara. En mä silloin paljon miettinyt et haluisinko lapsia joskus. Joo, ehkä.
Sit kun me mentiin naimisiin 9 vuotta sitten, mä sanoin et kun taloudellinen tilanne on vakaa ja opinnot on loppusuoralla niin sit voidaan hankkia lapsi. Noh, sellaista tilannetta ei koskaan tullut.
Mä sain lapsen sijaan diabeteslääkityksen ja paniikkihäiriölääkityksen. Aattelin et mä en vaan voi koskaan saada lapsia kun oon tällanen semi-hullu ja läski, jolla on jo yks kansantauti. Jotenkin mä opettelin elää tän ajatuksen kanssa.

Sit mä täytin 30. Mulle tuli sellanen sydäntäraastava kaipuu. Mä en tiennyt et mitä mä kaipaan. Olin ihan pihalla ja purin sen kaiken Villeen, kunnes mä tajusin mitä mä oon vailla. Lapsi, jälkikasvu, joku joka tulee mua katsomaan kun oon vanhus. Mä haluan lapsen. Mä haluan kokea sen mitä moni mun ystävä on jo kokenut, äitiyden.

Yksi syy miks mä hain Jutan superdieetille oli just se et nä haluan saada lapsen. Lihavana kun se ei onnistu. Tai voihan se onnistua jollakin lääketieteellisellä ihmeellä mut riskejä on enemmän kuin normaalipainoisella. Tietysti. Eikä niihin lääketieteellisiin juttuihin ees pääse jos on ylipainoinen. Sekin vielä.
Eihän se mikään tae ole et kun mä laihdun niin tuun raskaaks. Se vaan lisää sitä mahdollisuutta. Silloin kun toi kuukautiskiertokin on paljon normaalimpi kuin ylipainoisena.

No mitä mä sit enää mietin! Ei kun läskiä polttamaan kun on niin hyvä syykin sille!
Mä oon itse itseni suurin este tässä kaikessa. Sen verran oon itseäni oppinut tässä kesän aikana tuntemaan.
Mä luon päässäni ihme skenaarioita kaikesta ja jätän ne asiat tekemättä, koska oon omassa päässäni jo pilannut ne. Näitä kaikkia asioita on esim. salille lähtö, lenkille lähtö ym. Tiedän, oon päästä pipi!
Mut en mä vielä sitä kirvestä heitä kaivoon! Nyt kun oon alkanu saada apua tähän kaikkeen niin toivotaan et musta vois tulla joskus niin normaali kaikilla mahdollisilla tavoilla et voin joskus sanoa olevani äiti.

Katja

Kamala kesä!

Tää kesä on kyllä ollut yks mun elämän kauheimmista! Enpä jää sitä kaipaamaan yhtään! siks mä varmaan oonkin odottanut tätä tulevaa syksyä niin kovasti!

Ai miks tää kesä on ollut niin kamala?
Alkukesästä mun lääkäri oli sitä mieltä, että mun mielialalääkitys lopetetaan. Olin aluksi samaa mieltä ja halusinkin kokeilla miltä tuntuu elää ihan ilman mitään tunteiden turruttajaa.
Pari päivää lääkkeiden lopetuksesta se alkoi, helvetilliset vieroitusoireet! Vieroitusoireet? Hetkinen! Tän lääkkeen ei pitänyt aiheuttaa mitään vieroitusoireita!! Mitä hittoa??? Aattelin et kyl mä sen muutaman päivän vierotusoireet kestän jos sit oon vapaa lääkkeistä. Pari päivää muuttui viikoiksi ja sit tuntuikin et mun päivissä on enemmän tunteja, jolloin mä saan vieroitusoireiden aiheuttamia sähköiskulta tuntuvia kohtauksia, kuin normaaleja tunteja.
Yhdessä vaiheessa mä olin niin hajalla et itkin ihan koko ajan. Muistan yhdenkin kerran kun istuin Jumbon Prisman penkillä ja vaan itkin kun en jaksanu enää näitä ihmeen sähköiskuja.
Nyt, kaks ja puol kuukautta myöhemmin, noita oireita tulee enään kun mä oon tosi väsynyt. Mä aattelin et tätä päivää ei koskaan tulis ja joutusin loppu elämäni tuntemaan niitä.

Nyt mun pitääkin sitten kestää se mitä noi lääkkeet on multa turruttaneet, nimittäin omat tunteet. Miten vahvoina voi omat tunteet tuntea!!! Viha on sellasta vihaa et sillä hetkellä tuntuu, et vois räjäyttää sen vihan kohteen taivaan tuuliin. Sit on tietty näitä holtittomia itkukohtauksiakin. Niitä voi tulla ihan mistä vaan, vaikka mainoksesta tai tv ohjelmasta. Huoh!
Musta on tullut myös tosi herkkänahkainen ihminen. Pinna on koko ajan kireellä ja saan välillä heittää kylmää vettä niskaani etten räjähtelis ihan pikku asioista kaikille.
Oon myös huomannut et ennen mulla riitti huumorintajua lähes kaikkeen. Nykyään en kestä mitään toista ihmistä nöyryyttävää tai alentavaa vitsiä. Otan kaiken henkilökohtaisesti, jopa muidenkin pilkkaamisen..

Sanoin mun miehellekkin et sano sit kun menee hermot muhun niin haen lääkityksen uudelleen. Hänpä sanoikin et kestää kaiken, koska tietää et ne on mun aitoja tunteita eikä mitään lääkkeiden turruttamia. <3

Onneks tv:stä alkoi Big Brother niin voi kuluttaa näitä vihan tunteita niihin täysin tuntemattomiin ihmisiin :D

Kivaa alkavaa viikkoa <3

Katja

Paljonko luopumista on sopivasti?

Mistä kaikesta on valmis luopumaan ollakseen laiha? Suklaasta? Aamu-unista? Aikatauluttomuudesta?
Mä oon mietiskellyt tota asiaa tässä muutaman viikon.

Mä en halua olla sairaalloisen lihava, sen mä oon päättänyt. Sairaalloinen lihavuus ei ole tervettä ja sen mukana voi tulla nimensäkin mukaan sairauksia, joita kevyemmällä ihmisellä ei välttämättä ole.
 
Mä en kuitenkaan halua olla sellainen laiha, et mun elämässä ei oo enään mitään nautintoa. On vain aamuaerobisia, salitreenejä ja kellon- sekä grammantarkkaa ruokailua, suorittamista. Tää voi olla jonkun ihmisen onnellisen elämän määritelmä mut ei mun.

Haluanko mä luopua kaikesta mistä pidän ollakseni vaan laiha?
Mä seurasin oikeasti kauhunsekaisin tuntein millaiseksi erään diettaajan elämä on muuttunut ja vain siksi, että hän olisi laiha! Voi olla, että hän nauttii askeettisesta ruokavaliostaan, onhan hän sen itse itselleen valinnut, mutta mä voin sanoa, että mun onni ei löydy niin.
Mä haluan syödä ruokaa, josta tykkään, en maitorahkaa ja kananmunaa. Okei, nyt joku siellä jo raivoaa, että älä sit valita läskeistäs, jos et oo valmis elämään tiukemmin. Mut mun mielestä sekin on jo tiukemmin elämistä et mä en syö noutoruokaa vaan teen ja syön normaalia kotiruokaa. Sekin on luopumista. Sen luopumisen mä oon valmis tekemään ilman et olisin onneton lopun elämääni :)

Tässäpä näitä mun mietteitä taas näin keskiyöllä.. Nyt nukkumaan ja huomenna taas keskelle koettelemuksia eli kouluun leipomaan viinereitä......

Katja