expr:class='"loading" + data:blog.mobileClass'>

Sivut

22.9.2014

Ahdistunut ahmija

Ahmija on ahmija, Söi se sitten terveellistä ruokaa tai ei.
Eilen mä päätin syödä illalla suht terveellistä iltapalaa ja tein dippivihanneksia. Ainoo huono osa siinä oli ne dipit. Mä rrrrakastan dippiä! En oo koskaan syöny sipsejäkään kuin sen verran minkä aikaa dippiä on jäljellä. No mulla oli siis siinä lautasella pari porkkanaa, paprika, puolikas kurkku ja kolmasosa kukkakaalista. Ja ne dipit. Mulla ei ollut ees mikää jättiläisnälkä mut mä vaan ahmin niitä vihanneksia! Kun siinä lautasella oli puolet jäljellä mä tajusin et ahmin sitä ruokaa enkä ees maista mitä syön. Ääh!
Ihan sama onks se terveellistä vai epäterveellistä niin mun olis opittava syömään ilman et mä ahmin sen ruoan. Se on oikeesti pelottavaa kun tajuaa et mähän ahmin tän ruoan niin etten ees tajuu mitä suuhuni laitan! Ongelma tässä on se et toi ahmiminen on ollut osa mun syömistapoja lähes koko mun elämän. Miten mä ees osaan oppia siitä pois? Vaikka mä aattelisin et nyt en ahmi niin yhtäkkiä huomaan ahmivani!

Mä en oo käyny salilla tai jumpassa nyt varmaan yli kahteen kuukauteen. Se johtuu täysin tästä mun ahdistuksesta. En vaan pysty! Mä voin päättää et huomenna meen salille ja pakkaan kassin valmiiks ja sit kun se aamu koittaa mä oon käyny sen asian päässäni niin hirveeks solmuks et jätän menemättä. Moni ei ymmärrä miten mä voin olla tällanen. No en mä sitä pysty selittää.. Googlettakaa vaikka. :D
Viime viikolla onneks rattaat mun tervehtymisen kannalta alkoi pyörimään. Peukku sille!

Nyt mä meen soseuttamaan tota mun kasvissoppaa ja katotaan laitoinko liikaa currytahnaa :D

Katja
Siellä se nyt porisee :D

Paljonkohan tätä laitetaan yleensä..?

4.9.2014

Äitiys, täällä Katja, kuuluuko?

Mä aloin seurata tota Iholla-sarjaa. En oo oikeen jaksanu niitä edellisiä kausia seurata mut nyt jotenkin kolahti heti eka jakso. Siinä on 39-vuotias Yrjänä, jonka elämää varjostaa lapsettomuus. Tää Yrjänä kertoi et viis vuotta sitten ne oli päättänyt alkaa yrittää lasta ja nyt ovat koeputkihedelmöitysvaiheessa.

Eli jos me nyt alettais yrittää lasta, niin montako vuotta sitä pitäis sitten yrittää ennenkuin siihen sais sitä lääketieteellistä apua.
Me ollaan oltu 12 vuotta yhdessä. Mä olin 20-vuotias kun me tavattiin, eli kakara. En mä silloin paljon miettinyt et haluisinko lapsia joskus. Joo, ehkä.
Sit kun me mentiin naimisiin 9 vuotta sitten, mä sanoin et kun taloudellinen tilanne on vakaa ja opinnot on loppusuoralla niin sit voidaan hankkia lapsi. Noh, sellaista tilannetta ei koskaan tullut.
Mä sain lapsen sijaan diabeteslääkityksen ja paniikkihäiriölääkityksen. Aattelin et mä en vaan voi koskaan saada lapsia kun oon tällanen semi-hullu ja läski, jolla on jo yks kansantauti. Jotenkin mä opettelin elää tän ajatuksen kanssa.

Sit mä täytin 30. Mulle tuli sellanen sydäntäraastava kaipuu. Mä en tiennyt et mitä mä kaipaan. Olin ihan pihalla ja purin sen kaiken Villeen, kunnes mä tajusin mitä mä oon vailla. Lapsi, jälkikasvu, joku joka tulee mua katsomaan kun oon vanhus. Mä haluan lapsen. Mä haluan kokea sen mitä moni mun ystävä on jo kokenut, äitiyden.

Yksi syy miks mä hain Jutan superdieetille oli just se et nä haluan saada lapsen. Lihavana kun se ei onnistu. Tai voihan se onnistua jollakin lääketieteellisellä ihmeellä mut riskejä on enemmän kuin normaalipainoisella. Tietysti. Eikä niihin lääketieteellisiin juttuihin ees pääse jos on ylipainoinen. Sekin vielä.
Eihän se mikään tae ole et kun mä laihdun niin tuun raskaaks. Se vaan lisää sitä mahdollisuutta. Silloin kun toi kuukautiskiertokin on paljon normaalimpi kuin ylipainoisena.

No mitä mä sit enää mietin! Ei kun läskiä polttamaan kun on niin hyvä syykin sille!
Mä oon itse itseni suurin este tässä kaikessa. Sen verran oon itseäni oppinut tässä kesän aikana tuntemaan.
Mä luon päässäni ihme skenaarioita kaikesta ja jätän ne asiat tekemättä, koska oon omassa päässäni jo pilannut ne. Näitä kaikkia asioita on esim. salille lähtö, lenkille lähtö ym. Tiedän, oon päästä pipi!
Mut en mä vielä sitä kirvestä heitä kaivoon! Nyt kun oon alkanu saada apua tähän kaikkeen niin toivotaan et musta vois tulla joskus niin normaali kaikilla mahdollisilla tavoilla et voin joskus sanoa olevani äiti.

Katja