Kamala kesä!

Tää kesä on kyllä ollut yks mun elämän kauheimmista! Enpä jää sitä kaipaamaan yhtään! siks mä varmaan oonkin odottanut tätä tulevaa syksyä niin kovasti!

Ai miks tää kesä on ollut niin kamala?
Alkukesästä mun lääkäri oli sitä mieltä, että mun mielialalääkitys lopetetaan. Olin aluksi samaa mieltä ja halusinkin kokeilla miltä tuntuu elää ihan ilman mitään tunteiden turruttajaa.
Pari päivää lääkkeiden lopetuksesta se alkoi, helvetilliset vieroitusoireet! Vieroitusoireet? Hetkinen! Tän lääkkeen ei pitänyt aiheuttaa mitään vieroitusoireita!! Mitä hittoa??? Aattelin et kyl mä sen muutaman päivän vierotusoireet kestän jos sit oon vapaa lääkkeistä. Pari päivää muuttui viikoiksi ja sit tuntuikin et mun päivissä on enemmän tunteja, jolloin mä saan vieroitusoireiden aiheuttamia sähköiskulta tuntuvia kohtauksia, kuin normaaleja tunteja.
Yhdessä vaiheessa mä olin niin hajalla et itkin ihan koko ajan. Muistan yhdenkin kerran kun istuin Jumbon Prisman penkillä ja vaan itkin kun en jaksanu enää näitä ihmeen sähköiskuja.
Nyt, kaks ja puol kuukautta myöhemmin, noita oireita tulee enään kun mä oon tosi väsynyt. Mä aattelin et tätä päivää ei koskaan tulis ja joutusin loppu elämäni tuntemaan niitä.

Nyt mun pitääkin sitten kestää se mitä noi lääkkeet on multa turruttaneet, nimittäin omat tunteet. Miten vahvoina voi omat tunteet tuntea!!! Viha on sellasta vihaa et sillä hetkellä tuntuu, et vois räjäyttää sen vihan kohteen taivaan tuuliin. Sit on tietty näitä holtittomia itkukohtauksiakin. Niitä voi tulla ihan mistä vaan, vaikka mainoksesta tai tv ohjelmasta. Huoh!
Musta on tullut myös tosi herkkänahkainen ihminen. Pinna on koko ajan kireellä ja saan välillä heittää kylmää vettä niskaani etten räjähtelis ihan pikku asioista kaikille.
Oon myös huomannut et ennen mulla riitti huumorintajua lähes kaikkeen. Nykyään en kestä mitään toista ihmistä nöyryyttävää tai alentavaa vitsiä. Otan kaiken henkilökohtaisesti, jopa muidenkin pilkkaamisen..

Sanoin mun miehellekkin et sano sit kun menee hermot muhun niin haen lääkityksen uudelleen. Hänpä sanoikin et kestää kaiken, koska tietää et ne on mun aitoja tunteita eikä mitään lääkkeiden turruttamia. <3

Onneks tv:stä alkoi Big Brother niin voi kuluttaa näitä vihan tunteita niihin täysin tuntemattomiin ihmisiin :D

Kivaa alkavaa viikkoa <3

Katja

Paljonko luopumista on sopivasti?

Mistä kaikesta on valmis luopumaan ollakseen laiha? Suklaasta? Aamu-unista? Aikatauluttomuudesta?
Mä oon mietiskellyt tota asiaa tässä muutaman viikon.

Mä en halua olla sairaalloisen lihava, sen mä oon päättänyt. Sairaalloinen lihavuus ei ole tervettä ja sen mukana voi tulla nimensäkin mukaan sairauksia, joita kevyemmällä ihmisellä ei välttämättä ole.
 
Mä en kuitenkaan halua olla sellainen laiha, et mun elämässä ei oo enään mitään nautintoa. On vain aamuaerobisia, salitreenejä ja kellon- sekä grammantarkkaa ruokailua, suorittamista. Tää voi olla jonkun ihmisen onnellisen elämän määritelmä mut ei mun.

Haluanko mä luopua kaikesta mistä pidän ollakseni vaan laiha?
Mä seurasin oikeasti kauhunsekaisin tuntein millaiseksi erään diettaajan elämä on muuttunut ja vain siksi, että hän olisi laiha! Voi olla, että hän nauttii askeettisesta ruokavaliostaan, onhan hän sen itse itselleen valinnut, mutta mä voin sanoa, että mun onni ei löydy niin.
Mä haluan syödä ruokaa, josta tykkään, en maitorahkaa ja kananmunaa. Okei, nyt joku siellä jo raivoaa, että älä sit valita läskeistäs, jos et oo valmis elämään tiukemmin. Mut mun mielestä sekin on jo tiukemmin elämistä et mä en syö noutoruokaa vaan teen ja syön normaalia kotiruokaa. Sekin on luopumista. Sen luopumisen mä oon valmis tekemään ilman et olisin onneton lopun elämääni :)

Tässäpä näitä mun mietteitä taas näin keskiyöllä.. Nyt nukkumaan ja huomenna taas keskelle koettelemuksia eli kouluun leipomaan viinereitä......

Katja

Pitkä, kuuma kesä ja mä hikisenä tuskailen :D

Se ois taas elokuu! Ens viikolla jatkuu leipuriopinnot ja IHANAT arkirutiinit palaa tähän mun sekavaan elämään :)

Paras juttu tässä kesässä oli ehdottomasti parin päivän reissu Tallinnaan hyvien ystävieni kanssa. Oli kiva päästä pois ja irrottautua omista ajatuksista hetkeks :) Mä oon ollut Tallinnassa viimeks yli 10 vuotta sitten ja kaikki oli mulle oikeastaan täysin uutta.

Mun lemppari!

Terveyspizzaa? :D

Virossa oli kuuma! Askeliakin tuli kerättyä melkein 30 000 yhden päivän aikana! Vettä ja vichya kului litratolkulla! Kuumuus oli ainoa huono asia reissussa.. Mä en nimittäin voi sietää hellettä! Eli voitte arvata mitä mun elämä on ollut nää helteiset viikot! Yhtä helvettiä!

Onpa tullut taas huomattua yks huono puoli läskinä olemiselle. Helteellä ei jaksa mitään! Me ollaan mun miehen kanssa vietetty nää helleviikot vaan kotona odottaen et ei ois niin kuuma enää.. Mä en oo varmaan hikoillu ikinä näin paljon kun oon hikoillut menneinä päivinä! Mikäköhän odottaa koulussa kuumien uunien luona....

Eka suklaakakku, josta jäi kolmasosa syömättä!!!

Mä rakastan syksyä! Syksyllä ilma on aina jotenkin raikas ja silloin on ihana lenkkeillä! Kesällä on niin kuuma et mä en ainakaan pysty nauttimaan mistään urheilusta, uimisesta ehkä :D

Tässäpä taas näitä mun ajatuksia kaikessa sekavuudessaan :D

Katja

Blogihiljaisuus on ohi!

Heipparallaa!!

Otin pienen aikalisän kaikkeen, jopa tähän blogiin. Piti vähän koota omia ajatuksia. Kävin ystävien kanssa Tallinnassa minilomalla ja nyt on hyvä fiilis :) On levollinen olo vaikka loma ei ollutkaan mitään lepoa! Ekana päivänä käveltiin melkein 30 000 askelta!!  :D Mieli sai sitä lepoa mitä kaipasikin. 

Toi mun edellinen blogikirjoitus ei ollut mulle mitenkään helppoa julkaista. Mä mietin tosi kauan julkaisenko vai en. Se johtui just siitä et mä mietin aina mitä mut ajattelee ja vihaaks kaikki mua. Julkaisin kuitenkin ja otin ekaa kertaa elämässäni sen asenteen et jos joku vihaa niin sille mä en voi mitään. Mä oon vihdoin pystynyt toteamaan etten voi aina miellyttää kaikkia. Se helpotti tosi paljon! Mun on elettävä mun elämää ja jos se ei kaikkia miellytä niin mä en sille voi mitään. 

No mutta se siitä! Elämä jatkuu ja niin edelleen :)

Huomasin just että mun blogia on käyty lukemassa jo yli 100 000 kertaa!! Siis aivan mieletöntä!! En olis tammikuussa uskonut et näin montaa ihmistä kiinnostaa mun ajatukset! 

Kiitos teille kaikille <3 Vielä isompi kiitos kannustavista kommenteistanne <3 <3 Ne auttaa mua jaksamaan ja kestämään ne ei niin kivat kommentitkin :)

Nyt mä vaan odotan et nää hullut helteet loppuis!!! Mä en voi sietää kuumuutta! Ja sit viel kun on tätä massaa niin se kuumuus on miljoona kertaa järkyttävämpää! Tulis jo syksy!

Noh, mä kärsin nyt ja nautin sit syksyllä :)

Katja

Haluatko tietää mitä päässäni liikkuu Oikeasti?

Viime yönä en saanut unta. Aattelin et mun olo helpottuis jos vaikka kirjotan ajatuksiani ylös. Noh, kyllähän sitä tekstiä tulikin! Tässä mun viimeöinen ajatusripuli:
Huom! Älä lue jos et oikeasti halua tietää mitä päässäni liikkuu!

Ajatuksia

Mä oon koko mun elämäni miettinyt mitä mieltä muut on asioista joita mä teen. Mut eihän kukaan mieti eläessään elämäänsä, et mitä mieltä mä oon heidän tekemistään asioista. Sukulaiset, ystävät, kaikki joiden mielipiteistä mä elän niin ne ihmiset elää omaa elämäänsä. Ei niitä kiinnosta mitä mieltä mä oon niiden elämän suunnasta.

Mä taas saatan miettiä et arvosteleeks mun äiti, veljen puoliso tai hyvä ystävä mua jos mä otan koiran. Niiden ihmisten pitäis hyväksyä et mä otan koiran mut mähän sen kanssa elän!

Miks mä elän näin!? Miks mä roikun ihmisten mielipiteissä? Missä vaiheessa musta on tullut tällainen? Koska mä oon lopettanut itse oman elämäni elämisen ja antanut sen muiden päätettäväks?

Mä täytän 33 ja mulla ei oo ammattia, lapsia tai duunia. Miks? 

No mä oon käynyt kouluja muiden mieliksi. Nyt kun mä vihdoin ekan kerran päätin itse mitä haluun opiskella niin mun oma mielenterveys alkoi tehdä mulle sellaisia kepposia etten mä kirjaimellisest pystynyt suorittamaan sitä. 

Ja sit nää ihmiset joiden mielipiteistä mä oon elänyt niin ne just arvostelee mua. Ne ei ymmärrä. Ne pitää mua laiskana. Se tunne kun et mitään muuta haluais kuin tehdä ja toteuttaa vihdoin omaa tulevaisuutta niin sä et pysty siihen! Ja ne ihmiset joiden oot luullut olevan sun tukena no matter what, niin ne ei oo! Ehkä se on silti helpompaa arvostella kuin tukea, en tiedä.

Musta tuntuu et mä en ollut olemassa ennen viime kevättä. 

Sen jälkeen kun mä pääsin Jutan ohjelmaan mä synnyin monelle ihmiselle, jopa itselleni. Mä olin vaan ollut ja sen jälkeen mä OLIN. Ja voi sitä kannustuksen ja jalustalle nostamisen määrää! Mä olin sankari kaikkien mun ystävien, sukulaisten, kaverien, tuttujen, Villen sukulaisten ja kaupan myyjien silmissä. Mut mä en ollut sankari, en oikeesti. Mä vaan huijasin kaikkia, eniten itseäni. Mä kaaduin naama edellä. Kompastuin niin kovaa et varmasti kaikki kuuli.

Mut mihin ne kaikki ihmiset katos? Kaikki ne, jotka nosti mut sille ihmeelliselle jalustalle? Ne katosi taustalle, pimeiden verhojen taakse kuiskimaan kuinka mä epäonnistuin. Jotkut niistä varmasti nautti jopa siitä, mun kompastumisesta. Jos mulle koko laihduttamisen ajan toitotettiin et älä mokaa tätä nyt niin miksei ensimmäisen viiden takas tulleen kilon jälkeen kukaan sanonut yhtään mitään? Joo joo, jokainen on vastuussa omasta elämästään ja niin edelleen. Mut jos se suu saadaan auki kaikissa muissa mun elämäntilanteissa niin miksei tässä?

Mulla on niin paljon onko se sitten katkeruutta vai harmitusta sitä kohtaan miten toi koko puolen vuoden urakka viimeisteltiin. Se oli niinkuin ihan turhaa. Kun mä en oikeesti oppinu mitään. Se oli niinkuin sellanen pinnistys kun nipistää niin kestät sen hetken vaikka päälläs seisoen. Vai oliks mussa kaikki tää vika? Olisko mun pitänyt kertoa et mulla on paniikkihäiriö ja ongelma ruoan suhteen? Noh, eiköhän se 150 kilon paino kerro et mulla on jonkinlainen ongelma syömisen suhteen. Vai? Paniikkihäiriöstä mä kyllä taisinkin haastattelussa jo kertoa. Se haudattiinkin sit siihen huoneeseen kun oltiin saatu selville et se ei haittais ohjelman tekoa.

Eihän tuohon tunnin mittaiseen jaksoon ois ees mahtunut mitään tärkeämpää kuin hääpukuun pukeutumista tai jenkkifutistreeneissä käymistä. Tai käymistä Tampereella yleislääkärillä toteamassa samat asiat mitkä oltais voitu todeta ihan tossa lähiterveysasemallakin..!! Noh, ken leikkiin ryhtyy se leikin kestäköön, eikö. Onhan Jutalla oikeasti hyvä ajatus tuon ohjelman alla. 

Nyt mun elämä on piilottelua. En halua kenekään näkevän mua ja pysyn siks mieluummin kotona. En halua et kukaan näkee mun totaalista epäonnistumista. Myönnän et häpeän tätä epäonnistumista enemmän kuin mitään elämässäni. Moni sanoo ja kirjoittaa mulle et sähän teit sen jo kerran, tee se uudestaan! Tajuukohan kukaan oikeasti minkälainen henkinen puserrus toi puol vuotta oli? Ei siihen modeen palaaminen oo mikään sormien napsautus tai paskalla käynti. Se oli oikeasti rankkaa! Viimeiset kaks kuukautta mä olin jo niin pinna kireellä et vaan odotin et koko homma loppuis. Mut oli ajettu psyykkisesti ja fyysisesti jo niin loppuun et jos joku olis sanonu et jatketaan viel puol vuotta niin olisin varmaan lyönyt. Mut hei, sähän teit sen jo kerran niin tee toistekkin! Helppoo!!! Ja sitäpaitsi en mä oo oikeesti tehny mitään. Mä suoritin. Kenessä tää vika nyt sitten on? Mussa itsessä tietty. 

Mä oon ollut kohta yhdeksän vuotta naimisissa. Me ollaan oltu yhdessä yhteensä 12 vuotta. Kolmasosa mun elämästä. Meillä ei oo lapsia. Miksei? No koska mä oon aina keksiny jonkun syyn sille. Ei nyt kun mä opiskelen. Ei nyt kun oon liian lihava. Ei nyt kun ollaan liian köyhiä. Mitä vittua? No nyt mä täytän 33 ja meillä ei tosiaan oo niitä lapsia. Asia jota mä kadun joka päivä. 

Mä myöskin pelkään et mulla on joku sairaus mikä selviää jos tulisin raskaaks. Mä pelkään myöskin et jos mä oikeesti haluaisin sen lapsen ja sit en voiskaan tulla raskaaks niin se menetys siitä unelmasta olis niin hirveetä et mä en varmaan kestäis sitä. Se tunne kun aattelet et nyt mä oon valmis äidiks mut hei ei susta tuukkaan koskaa äitiä kun sun kroppa on viallinen siihen hommaan tai sä odotit liian kauan ja nyt on liian myöhäistä. Deal with it!

Näitä ajatuksia mä jauhan päässäni. Samalla mun pitäis laihduttaa ja opetella syömään oikein. 

Voi olla et monia ärsyttää tää mun avautuminen mut sille mä en voi mitään. Ei oo pakko lukea. Nää on mun ajatuksia, ei Jumalan kirjottamia totuuksia. 

Katja

<a href="http://www.bloglovin.com/blog/11674769/?claim=3mejw7uq89r">Seuraa blogiani Bloglovinin avulla</a>

Jottai ajatuksii menneiltä päiviltä...

Kuinka moni teistä lukijoista on dieetillä ja kuinka moni noudattaa sitä kirjaimellisesti?
Mä muistan kun vuos sitten en saanut syödä porkkanoita, kun ne ei kuulunut mun dieettiin. Mun yks ystävä sanoi siihen ettei kukaan ihminen oo vielä porkkanoita syömällä lihonnut. Totta, mut jos ollaan dieetillä, missä noudatetaan jotain ohjeita, niin eikös se dieetti vesity just siinä et aletaan ite soveltaa? Onhan se totta, et porkkana ei lihota sen enempää kuin tomaattikaan, mutta missä se soveltamisen raja menee.

Mä en ite oo tällä hetkellä millään dieetillä. Mä opettelen ihan tekemään ite sen ruoan, enkä korvaa niitä aterioita mäkkärillä tai pullalla. Vaikeinta ikinä!!!
Kun mä olin superdieetillä niin noudatin mulle annettua ruokavaliota. Mut se oli vaan dieetti, eikä loppuelämän ohjenuora. Sit mä tulin kotiin ja palasin takasin siihen mitä mun elämä oli ennen dieettiä. Mä en ollut oppinut mitään. Mä vaan noudatin ohjeita.

Nykyinen arki on mulle sitä, et mä yritän pitää valmisruoan loitolla ja aina kun siihen pystyn niin oon onnistunut. En voi sanoa, et onnistumisprosentti esim. tälle viikolle olis 100 mut voin sanoa, et tän viikon aikana on päiviä joissa se 100 prossaa täyttyy! :)

Teille kaikille on normaalia tehdä makaroonilaatikkoa ja syödä sitä pari päivää. Mulle se on saavutus, jota haluaisin huutaa ympäri meidän pihoja ja hehkuttaa sosiaalisessa mediassa! Tein eilen valmiiksi tämän päivän ruoan! Voitteko kuvitella!!!! Oon niin iloinen siitä! Hullulla on halvat huvit ja idiootilla ilmaset :D :D

Alussa kirjoitin dieeteistä ja niiden noudattamisesta. Tiukan dieetin noudattaminen vaatii mielen lujuutta todella paljon.
Eräs ystäväni suorittaa itselleen tällä hetkellä koetta. Hänen tavoitteenaan on noudattaa sairaaladieettiä 18 päivää. Huh!! Tätä ihmiskoetta voitte seurailla täältä: http://laihistaa.blogspot.fi/
Meikä ainakin seurailee orjallisesti tätä koetta! Mua kiinnostaa et jaksaako hän vetä sen loppuun asti. Eniten mua kiinnostaa, pystyykö sairaaladieetin aikana harrastamaan liikuntaa. Mä voisin ite ehkä maksimissaan viis päivää noudattaa tota hulluutta!
Onko teistä kukaan koskaan kokeillut tota dieettiä? Minkälaisin tuloksin?



Asiasta näkkileipään.
Mä kuulun hopottajiin ja sain testattavakseni Nestle Shredded Wheat murotyynyjä. www.nestle-cereals.fi/
Oli ihan hyviä ILMAN maitoa. Maidon kanssa niistä tuli hirveetä Weetabixmössöä! YÖK!
Mut tosiaan ihan vaik välipalana oli hyviä, tosin aika paljon sokeria niissä oli. Se varmaan johtui siitä et niiden sisällä oli marjoista tehtyä hilloa (?)

Meidän Jesselle maistui murotyynyt :)
Mikä sille ny ei maistuis :D

Viettäkääpä nyt kivoja aurinkoisia kesäpäiviä! Mua se vesisade ei haitannut kyllä yhtään sekään :)

Katja

p.s. Jälkeenpäin luettuna tässä tekstissä ei kyllä ollut minkäännäköistä punaista lankaa mut minkäs teet kun allekirjoittanut on katsonut Lego elokuvan vuorokauden aikana kahdesti niin on pään sisältökin sen mukaista ;D
Kaikki on niin nastaa!!!!!!!!!!

Oivallus

Sanotaan, kaikella on tarkoitus. Mikä tarkoitus mun laihtumisella ja takas lihoomisella on ollut? Tätä ajatusta mä oon pyöritellyt mielessäni yli puol vuotta.

Viimeisen kuukauden ajan mun olo on ollut tosi raskas ja tuskainen psyykkisesti mut myös fyysisesti. Mä en oo jaksanut mitään. Mä aattelin et se johtuu tästä lääkkeiden jättämästä sekamelskasta mun kropassa. Mä istuskelin sohvalla ja aattelin nousta ylös ja sekin tuntui ihan helvetin vaikeelta, kun tajusin sen; mä oon lihonnu niin paljon et tää tuskaisuus johtuu siitä.

Kaikella on siis tarkoituksensa.
Tän laihtumisen ja lihoomisen tarkoitus on ollut osoittaa mulle mitä mun elämä on ollut sairaalloisen lihavana. Mä en oo sitä ennen tajunnut. Tää olo on ollut mulle normaalia. En oo tiennyt muusta. Nyt mä tajuan miltä oikeesti tuntuu kun ei jaksa mitään, edes pestä hiuksiaan.

Mä nuistan kertoneeni näitä asioita Jutalle alkupunnituksessa mut en mä oo niitä silloin ees ymmärtänyt. Mä sain kokea sen paremman olon. Hassua et silloin 40 kiloa kevyempänä ei tajunnut tai tuntenut sitä eroa. Mä en nähnyt itessäni mitään muutosta... Nyt kun oon lihonnut niin mä oikeesti ymmärrän sen eron!

Katja

Vaikka mä näen sen eron näiden ihmisten välillä niin en koskaan sitä ilmeisesti tajunnut