Marraskuu-Tämä hetki
Mulla on niin hirvee pelko et lihoon ja sit ahdistun, kun niin tapahtuu. Ja mitä mä teen kun ahdistun. No sen ainoan asian mitä osaan, syön. Tää lihoomisen pelko ja ahmimisongelma on tehnyt just sen, mä oon lihonnut. Oon vaan syönyt ja syönyt.
Joulunakin mä muistan kun heräsin yöllä käymään vessassa. Sen jälkeen menin olkkariin, missä Ville vielä pelas. Mä istuin sohvalle ja söin rasiallisen suklaakonvehteja, nekin mistä en ees tykännyt. Sit mä menin takas nukkuu. Normaalia? No ei!
Tähän kaikkeen mä oon nyt vielä lisännyt oksentamisen. Kyllä, kerään itselleni parasta aikaa kunnon kasaa sairauksia.
Se alkoi yhdestä kerrasta. Tietysti, kaikkihan alkaa. Mä aattelin et ei tää oo ongelma kun en mä tätä koko ajan tee. Niinpä! Ja sit se meni siihen et mä istun bensiksellä vessassa oksentamassa edelliseltä bensikseltä ostamaani jäätelöä.
Mun valmennus Fitfarmin kanssa loppuu. Mä sain sen Jutalta silloin marraskuussa loppupunnituksessa. Kävin Kaisan kanssa tasan kerran treenaamassa. Varasin aikoja mut sit peruin ne, koska en kestäny kohdata Kaisaa lihonneena. Tyhmä minä. No nyt valmennus loppuu ja olisin voinu saada siitä paljon enemmän.
Perjantai
Mä olin menossa työharjotteluun leipomoon. Mä olin jo pukkarissa vaatteet vaihdettuna ja kävin vielä vessassa. Kun mä tulin vessasta, mä katoin peiliin ja romahdin ihan totaalisesti. Peilistä katsoi takas se ihminen, mistä mä oon yrittänyt päästä eroon. Se on tullut takaisin. Hitaasti, mutta varmasti.
Mä lähdin pois. Ajoin suoraan terveyskeskukseen. Sain ajan lääkärille ja kerroin kaiken. Lääkäriinhän mä en oo uskaltanu mennä ennen, kun mä oon pelänny et se nauraa mut ulos sieltä. Mut nyt mun oli pakko! Mun ajatukset alko olee jo sitä luokkaa et parempi hakeutua jonkinlaiseen hoitoon.
Lääkäristä mä lähdin sit uus lääkitys kourassa, sairaslomatodistus ja lähete nyt aluksi psykiatriselle sairaanhoitajalle.
Lauantai
Jutta järjesti superdieettiläisten kanssa tapaamisen Tampereelle.
Mä jännitin tota muiden superdieettiläisten tapaamista hulluuteen asti. Tän viikon aikana mä sain varmaan neljä paniikkikohtausta. Peruin menoni tapaamiseen parikin kertaa. Lauantaina aamulla mä sit sain Tiinalta viestin, jossa se rohkaisi mua tulemaan. Ja mä rohkaistuin :) Ja otin Villen mukaan mun tueksi.
Mut niin turhaan mä sitä jännitin. Kaikki oli tosi sympaattisia. Kukaan siinä ryhmässä ei arvostele, ei edes Jutta. Siellä oli myös Moskito tv:ltä mukana ohjelman tuottaja ja hän sanoi mulle niin ihanasti! Hän sanoi et mä oon se sama Katja aina, ihan sama miltä mä näytän.
Kaikki noi ihmiset on niin viisaita ja ihania. Jani sanoi mulle, et mun pitäis vaan lopettaa se mietiskely et mitä mieltä muut on. Totta. Kunpa vaan osaisin! Siks musta tuntuukin et oon ihan sirpaleina. Mä mietin koko ajan mitä mieltä muut on. Mä aattelen et jos en onnistu tässä tai tee näin niin se ja se pettyy. Ja mä en haluu tuottaa pettymystä kenellekkään. Mut niinhän se on et kaikkia ei voi koskaan miellyttää. Se onkin mun kauhuskenario. Mä haluun et kaikilla on aina hyvä olla paitsi mulla. Itteeni en ajattele koskaan.
Mä oon niin kiitollinen siitä et pääsin tohon ohjelmaan! Joo, mä oon lihonnut mut ei se laihtuminen ollu todellakaan kaikkea mitä siitä puolesta vuodesta sain! Mä sain yhdeksän vertaistukijaa. Mä sain Suomen parhaimman tsempparin ystävyyden. Elämä ilman heitä olis paljon ankeempaa!
 |
| Superdieetti Tiina, Mira ja Katja, toiselta nimeltään possu ja kärpäset :D |
Miks mä kirjoitan näitä asioita? En ainakaan säälin takia. En tahdo et mua säälitään tai voivotellaan, en missään nimessä! Mä toivon et jos joku tunnistaa itsensä tästä kirjoituksesta saa jonkinlaisen herätyksen. Näin ei pidä tehdä.
Mitä mä nyt teen? Noh, varaan nyt ainakin ajan sinne psyk. sairaanhoitajalle. Aloitan uuden lääkityksen tähän ahdistukseen ja Toivon et se auttaa. Yritän löytää hyviä rutiineja elämääni. Säännöllinen liikunta ja ruokailurytmi on ainakin sellaisia. Niistä nyt aloitetaan.
Katja
Tsemppiä! Ensin päänuppi (terveys) kuntoon, sitten pikkuhiljaa muut asiat. Hienoa, että uskalsit sanoa ääneen tämän, mitä moni ei varmasti uskalla. :)
VastaaPoistaKiitos :)
VastaaPoistaMä mietin et uskallanko kirjoittaa näistä asioista mut sit aattelin et parempi kertoa just siks et moni muu ei välttämättä uskalla:)
Tottakai! Et varmasti ole ainoa, joka kamppailee samojen tai samankaltaisten asioiden kanssa. Jollekin se voi olla iso juttu, että ei ole ainoa, jolla meinaa pää hajota oman itsensä ja raskaiden kamppailujen kanssa. Ei oo häpee hakee apuu! :)
PoistaSe on totta! Ja jos mun avautuminen omista ongelmista ja peloista voi auttaa jotain toista niin se on vaan hyvä asia :)
PoistaNyt olet kyllä syvällä siellä asian ytimessä: laihtuminen kun ei ole pelkästään painon putoamista, siinä pitää oikoa monta solmua päässä (joista ei välttämättä edes tiedä itse!). Apua pitää osata pyytää, niin kuin olet nyt tehnyt. Se on se ensimmäinen oikea askel kohti kokonaisvaltaisesti terveempää elämää. Kokonaisvaltaisella tarkoitan sitä psykofyysistä kokonaisuutta joita me ihmiset ollaan:) En menisi diagnosoimaan sinua kun en tosiaan asioista sillä tavalla tiedä, mutta ahmiminenkin on yksi syömishäiriö, nykyään ihan tunnustettu ja tunnistettu tila. Itselläni on aikaisemmin ollut juuri ahmimistyyppistä syömistä josta onnekseni olen päässyt eroon, tai pääsemässä: välillä vanha tapa koettaa nostaa päätään ja on vaikeaa pistää itsensä kuriin. PÄivä kerrallaan:)
VastaaPoistaOlet todella rohkea nainen! Voimia kovasti!
Kiitos tsemppauksesta <3
PoistaMä uskon et toi ahmiminen on ollut mun ongelma jo monta vuotta, en vaan oo tajunnut sitä..
Päivä kerrallaan todellakin! En ees pystyis muuhun. :)
Voi Katja, kyyneleet tulivat silmiin, kun luin sun bloggausta. En sääli, lähinnä tunnen empatiaa sua kohtaan ja sydämestäni toivon, että kaikki kääntyisi paremmaksi. Mä itse ajattelisin, että sun pitäisi tällä hetkellä laittaa laihduttamisprojekti jäihin ja yrittää saada itsesi kuntoon. On todella hyvä, että rohkaistuit hakemaan apua! Älä jätä lähetettä sairaanhoitajalle käyttämättä, vaan varaa aika. SYLI ry:n kautta saa myös tukea sekä esim. pätevien syömishäiriöihin perehtyneiden psykoterapeuttien yhteystietoja.
VastaaPoistaKiitos empatiasta <3 Otan sen avosylin vastaan :)
PoistaMä oon samaa mieltä sun kanssa. Mä en pysty laihduttamaan kun ei pää toimi kunnolla. Ja kiitos tuosta Syli ry vinkistä!
Etelän Syli on se paikallinen paikka. Löytyy fb:stäkin. Niillä on stadis kaikenlaisia vertaisryhmiä jos jonkunlaisille syömishäiriöisille niistä vois olla varmaan hyvä lähteä liikkeelle. Sairaanhoidollinen puoli taasen hyksissä on ihan vituillaan (monen vuoden kokemuksella) syömishäiriöissä. Jos kukkaro vaan antaa periks niin yksityinen syömishäiriökeskus toimii paljon paremmin ja sinne saa luultavasti ajankin puoli vuotta nopeammin ku sh-yksikköön ;)
PoistaTsemppiä Katja! Kyl ne hommat pikkuhiljaa lähtee etenee kun alkaa löytyä ongelmat ja ratkasut :)
Nonnu
Kiitti Nonnu! Täytyy ottaa selvää et mitä on tarjolla.. :) Mä oon kans kuullu hyks on ihan peestä..
PoistaOot ihana !!! Tunnistan niin paljon itteäni, millanen mä olin! Ja mäkin alotin käymää psykpolilla silloin kun alotin laihduttamaan, ja se autto asiaan. Kannattaa siis mennä sinne, jotta saat sun ajatukset kasaan, niin ettei ahdista ! Mä kyl oikeesti niin tiedän ton, miltä susta tuntuu ja millasta on elää ahdistuksen jne kanssa. Hurjasti tsemppiä ja laita mulle viestiä (fb,sähkäri tms) jos haluut jutella!! <3 kysy vaikka multa yht.tiedot ! Oot niin huippu ja haluun tukea sua! <3
VastaaPoistaKiitos oikeesti tosi paljon!!! <3
PoistaVertaistuki on niiiiiiiiiiin tärkeää mulle! Kiitos siis siitä :)
Mä toivon tosissaan et toi psykpoli auttais koska m'ä vihaan syödä kaiken maailman lääkkeitä..
Sie oot niiiiin huikee mimmi!!!! Aivan älytöntä rehellisyyttä ja avoimuutta kohdata asiat, arvostan todella ja toivon sinulle kaikkea hyvää ja tsemppiä!
VastaaPoistaLotta
Kiitos paljon tsempistä <3
PoistaKyyneleet silmissä luin minäkin, voi Katja, onneks olet uskaltautunut hakemaan apua. Se, että myöntää itselleen ettei kaikki ole hyvin on se ensinmäinen askel parempaan. Oli kyseessä sitten mikä addinktio tahansa.
VastaaPoistaUnohda laihdutus, unohda kilot ja ota vastaan kaikki apu minkä saat. Sinua ei kukaan määrittele ihmisenä kilojesi mukaan, olet ihana, maailmaa rakastava, valloittava persoona!! <3 Toivon sydämmestäni kaikkea hyvää sinulle <3
Ps. Kaisa ei taatusti olisi sinua pahasti katsonut vaan halinut ja ottanut avosylin vastaan!!
Kyl mä sen tiiän et olis ottanu mut vastaan ja sen se mullekkin Kaisa sanoi et ei väliä oonko 50 vai 150 kilonen niin oon aina tervetullut :)
PoistaKiitos tsemppaavasta tekstistä <3
Asian sanominen ääneen on suuri askel. Itselleenkään tunnustaminen on niin vaikeata.
VastaaPoistaUskon, että tämän rajan ylitys on Sinulle "vapauttavaa" ja avaa uusia ovia toipumiseen.
Hae apua ja ota se vastaan. Minä olen uskaltanut ottaa tämän askeleen ja uskon sen olevan elämäni paras päätös��
Kyllä se tuntuu vapauttavalta kun saa sanottua ääneen ettei enää pärjää omin avuin!
PoistaTsemppiä Katja! :) oot ihana ja upea ihminen. Kerro ihmeessä, miten tämä "projekti" etenee....
VastaaPoistaKiitos tsempistä :)
PoistaHei Katja!
VastaaPoistaHyvä, että olet hakenut apua. Se on todella tärkeä askel. Jotenkin sun pitäisi lakata pelkäämästä lihomista ja antaa itsellesi anteeksi kaikki ne vanhat lankeamiset. Sinä olet ihan riittävän hyvä juuri sellaisena kuin olet. Sun blogista saa toisinaan vaikutelman, että olet ihan kauhean ankara itsellesi. Yritä olla lempeä ja armollisempi itsellesi, ei lihavuus tee ihmisestä huonoa, et ole tyhmä, vaikka et mennytkään liikuntatunneille, sinä olet hyvä tyyppi, vaikka olisit minkä kokoinen. Itsensä rakastaminen on vaikea taito, mutta se ja itsensä hyväksyminen vikoineen kaikkineen on kaiken parantumisen alku, Ja Katja, älä luovuta, meitä on paljon muitakin, jotka taistelemme samojen juttujen kanssa, et todellakaan ole yksin.
Itse sain joskus aikoinaan apua eräältä viisaalta ihmiseltä, joka neuvoi mua miettimään, mitä tapahtuu, jos pahin pelkoni toteutuu. Minähän pelkäsin ja jännitin silloin kauan sitten ihan kaikkea, mutta se neuvo oikeasti auttoi eteenpäin, jotenkin tajusin vähitellen, että maailma ei kaadu siihen, vaikka mokaisin miten, sitten vaan jatketaan eteenpäin. Ja sama juttu tän lihomisen kanssa, maailma ei kaadu siihen, vaikka me syödään tänään liikaa tai väärin, okei, se ei ole järkevää, siitä tulee paha olo ja ahdistuu, mutta sen voi antaa itselleen anteeksi ja sen jälkeen tulee aina uusi aamu, jolloin ehkä onnistuu syömään ihan pikkuisen terveellisemmin kuin edellisenä päivänä. Itse laitoin yhdessä vaiheessa vaaan joksikin aikaa kaappiin, koska olin niin koukussa siihen painon vahtimiseen. Anna itsellesi lupa olla sellainen kuin olet, älä tuomitse itseäsi, on raskasta olla samassa kehossa sellaisen kanssa, jota inhoaa. Mua itseäni auttoi myös se, kun etsin itsestäni aikuisen äänen, joka rauhoitteli sitä pientä sisäistä pelkuria. Kuulostaa hassulta, mutta se toimi. Eli omassa mielessään voi sanoa itselleen, että kaikki järjestyy kyllä, kaikki on ihan hyvin.
Tsemppiä ja hyvää kevättä.
Oot oikeessa, mä oon tosi ankara itelleni.. Siitä on vaan jotenkin tosi vaikeaa päästää irti. Musta tuntuu et jos päästän kaikesta irti niin silloin helvetti pääsee irralleen. Se epäonnistumisen pelko on niin kauhea että se heittää mulla kaiken päälaelleen. Mä pelkään epäonnistumista ja siks tahallani epäonnistun.. Onks tossa mitään järkeä?
PoistaVoi Katja, tuossa ei ole mitään järkeä, mutta eihän tässä nyt olekaan kysymys siitä onko jokin järkevää vai ei. Jos irti päästäminen tuntuu vaikealta, niin silloin se on sitä, järkevää tai ei. Kaikki tuo kirjoittamasi tuntuu niin tutulta, kuin omalta. Laihtuminen ja painossa pysyminen ei mielestäni ole tahdon tai halun kysymys. Kysymys on jostain paljon suuremmasta.
PoistaOn hienoa, että uskallat puhua asiasta, mikä on niin tärkeä. Moni katsoo vain erinäisiä laihdutusohjelmia ja tuntee syyllisyyttä kuin itsestä ei ole siihen. Telkkarista kun ei tule esiin aina koko totuus.
Mikäli kaipaat vertaistukea, niin mullekin voit laittaa sähköpostia :). Itse kamppailen samankaltaisten ongelmien kanssa. Voimia!
Voi kiitos! Vertaistukea ei ole koskaan liikaa! Ja se on parasta <3
PoistaKuulostaa niin tutulta toi sun teksti. Pyöriskelen itse samojen asioiden äärellä. Nähdäkseni emme ole ainuita, jotka pyörittelee päässään noita samoja ongelmia.
VastaaPoistaIte olen taistelut koko elämäni ylipainoa vastaan. Kaikki alkoi jo ekaluokalla terkkarissa. Muistelen, että ikinä kouluaikona kukaan ei kyselly, et miten menee. Ainoa asia, joka terkkareilla oli mielessä oli mun ylipaino ja miten siitä pääsis eroon. Ahdistavissa kotioloissa tuli turvauduttua ruokaan ja usein salaa syömiseen. Se vaivaa edelleenkin aina välillä. Salaa syöminen toi mukanaan lieveilmiönä bulimian. Siitä ylipääsy oli oma taistelunsa ja enää taistelen ahmimista vastaan.
Munkin perisynti on miettiä mitä muut ajattelee. Pitää näköjään kantapään kautta opetella arvostamaan ensin itseään ja omaa mielipidettä. Kukaan kun ei voi tulla sanomaan miten pitäisi elää tai ajatella. Mä oon kauan yrittäny parantaa elämäntapoja pysyvästi terveelliseksi ja aina ne on kariutunu. Kun tulee ensimmäinen lipsahdus tai vastoinkäyminen niin homma menee läskiksi. Pitäis vaan sitkeästi opetella jatkamaan eteenpäin ja miettimään että olen sen muutoksen arvoinen ja melkein jopa velkaa itselleni siitä että kohtelen itseäni huonosti.
Puhuit että olet liian ankara itsellesi, muista keskustella itsesi kanssa niin kuin keskustelisit parhaalle ystävällesi. Sitä mäkin yritän opetella, etten olisi liian ankara ja tuomitseva vaan kannustaisin ja iloitsisin hyvistä jutuista.
Yksi päivä kerrallaan loppuelämän ajan. :) Kuulostaa fiksulta, jopa siltä, että nautit hetkestä, mistä monet vain haaveilevat.
Auringonpaistetta päivääsi. Katja olet SUPER!
Mun lapsuus on ollut samanlainen! Mä vihasin terveystarkastuksia! Terkkaria ei ois voinu vähempää kiinnostaa et oonko vaik tullu vuoden aikana sokeeks mutta se PAINO! Ja sit kaikki luokkakaverit heti kyselemässä että paljonko painan....!
PoistaKantapään kautta on opeteltava tää eläminen.. Tosi ärsyttävää mut välillä tosi palkitsevaa!
Paljon tsemppiä sulle <3 Ja kiitos kirjoituksestasi!