Blogihiljaisuus on ohi!

Heipparallaa!!

Otin pienen aikalisän kaikkeen, jopa tähän blogiin. Piti vähän koota omia ajatuksia. Kävin ystävien kanssa Tallinnassa minilomalla ja nyt on hyvä fiilis :) On levollinen olo vaikka loma ei ollutkaan mitään lepoa! Ekana päivänä käveltiin melkein 30 000 askelta!!  :D Mieli sai sitä lepoa mitä kaipasikin. 

Toi mun edellinen blogikirjoitus ei ollut mulle mitenkään helppoa julkaista. Mä mietin tosi kauan julkaisenko vai en. Se johtui just siitä et mä mietin aina mitä mut ajattelee ja vihaaks kaikki mua. Julkaisin kuitenkin ja otin ekaa kertaa elämässäni sen asenteen et jos joku vihaa niin sille mä en voi mitään. Mä oon vihdoin pystynyt toteamaan etten voi aina miellyttää kaikkia. Se helpotti tosi paljon! Mun on elettävä mun elämää ja jos se ei kaikkia miellytä niin mä en sille voi mitään. 

No mutta se siitä! Elämä jatkuu ja niin edelleen :)

Huomasin just että mun blogia on käyty lukemassa jo yli 100 000 kertaa!! Siis aivan mieletöntä!! En olis tammikuussa uskonut et näin montaa ihmistä kiinnostaa mun ajatukset! 

Kiitos teille kaikille <3 Vielä isompi kiitos kannustavista kommenteistanne <3 <3 Ne auttaa mua jaksamaan ja kestämään ne ei niin kivat kommentitkin :)

Nyt mä vaan odotan et nää hullut helteet loppuis!!! Mä en voi sietää kuumuutta! Ja sit viel kun on tätä massaa niin se kuumuus on miljoona kertaa järkyttävämpää! Tulis jo syksy!

Noh, mä kärsin nyt ja nautin sit syksyllä :)

Katja

Haluatko tietää mitä päässäni liikkuu Oikeasti?

Viime yönä en saanut unta. Aattelin et mun olo helpottuis jos vaikka kirjotan ajatuksiani ylös. Noh, kyllähän sitä tekstiä tulikin! Tässä mun viimeöinen ajatusripuli:
Huom! Älä lue jos et oikeasti halua tietää mitä päässäni liikkuu!

Ajatuksia

Mä oon koko mun elämäni miettinyt mitä mieltä muut on asioista joita mä teen. Mut eihän kukaan mieti eläessään elämäänsä, et mitä mieltä mä oon heidän tekemistään asioista. Sukulaiset, ystävät, kaikki joiden mielipiteistä mä elän niin ne ihmiset elää omaa elämäänsä. Ei niitä kiinnosta mitä mieltä mä oon niiden elämän suunnasta.

Mä taas saatan miettiä et arvosteleeks mun äiti, veljen puoliso tai hyvä ystävä mua jos mä otan koiran. Niiden ihmisten pitäis hyväksyä et mä otan koiran mut mähän sen kanssa elän!

Miks mä elän näin!? Miks mä roikun ihmisten mielipiteissä? Missä vaiheessa musta on tullut tällainen? Koska mä oon lopettanut itse oman elämäni elämisen ja antanut sen muiden päätettäväks?

Mä täytän 33 ja mulla ei oo ammattia, lapsia tai duunia. Miks? 

No mä oon käynyt kouluja muiden mieliksi. Nyt kun mä vihdoin ekan kerran päätin itse mitä haluun opiskella niin mun oma mielenterveys alkoi tehdä mulle sellaisia kepposia etten mä kirjaimellisest pystynyt suorittamaan sitä. 

Ja sit nää ihmiset joiden mielipiteistä mä oon elänyt niin ne just arvostelee mua. Ne ei ymmärrä. Ne pitää mua laiskana. Se tunne kun et mitään muuta haluais kuin tehdä ja toteuttaa vihdoin omaa tulevaisuutta niin sä et pysty siihen! Ja ne ihmiset joiden oot luullut olevan sun tukena no matter what, niin ne ei oo! Ehkä se on silti helpompaa arvostella kuin tukea, en tiedä.

Musta tuntuu et mä en ollut olemassa ennen viime kevättä. 

Sen jälkeen kun mä pääsin Jutan ohjelmaan mä synnyin monelle ihmiselle, jopa itselleni. Mä olin vaan ollut ja sen jälkeen mä OLIN. Ja voi sitä kannustuksen ja jalustalle nostamisen määrää! Mä olin sankari kaikkien mun ystävien, sukulaisten, kaverien, tuttujen, Villen sukulaisten ja kaupan myyjien silmissä. Mut mä en ollut sankari, en oikeesti. Mä vaan huijasin kaikkia, eniten itseäni. Mä kaaduin naama edellä. Kompastuin niin kovaa et varmasti kaikki kuuli.

Mut mihin ne kaikki ihmiset katos? Kaikki ne, jotka nosti mut sille ihmeelliselle jalustalle? Ne katosi taustalle, pimeiden verhojen taakse kuiskimaan kuinka mä epäonnistuin. Jotkut niistä varmasti nautti jopa siitä, mun kompastumisesta. Jos mulle koko laihduttamisen ajan toitotettiin et älä mokaa tätä nyt niin miksei ensimmäisen viiden takas tulleen kilon jälkeen kukaan sanonut yhtään mitään? Joo joo, jokainen on vastuussa omasta elämästään ja niin edelleen. Mut jos se suu saadaan auki kaikissa muissa mun elämäntilanteissa niin miksei tässä?

Mulla on niin paljon onko se sitten katkeruutta vai harmitusta sitä kohtaan miten toi koko puolen vuoden urakka viimeisteltiin. Se oli niinkuin ihan turhaa. Kun mä en oikeesti oppinu mitään. Se oli niinkuin sellanen pinnistys kun nipistää niin kestät sen hetken vaikka päälläs seisoen. Vai oliks mussa kaikki tää vika? Olisko mun pitänyt kertoa et mulla on paniikkihäiriö ja ongelma ruoan suhteen? Noh, eiköhän se 150 kilon paino kerro et mulla on jonkinlainen ongelma syömisen suhteen. Vai? Paniikkihäiriöstä mä kyllä taisinkin haastattelussa jo kertoa. Se haudattiinkin sit siihen huoneeseen kun oltiin saatu selville et se ei haittais ohjelman tekoa.

Eihän tuohon tunnin mittaiseen jaksoon ois ees mahtunut mitään tärkeämpää kuin hääpukuun pukeutumista tai jenkkifutistreeneissä käymistä. Tai käymistä Tampereella yleislääkärillä toteamassa samat asiat mitkä oltais voitu todeta ihan tossa lähiterveysasemallakin..!! Noh, ken leikkiin ryhtyy se leikin kestäköön, eikö. Onhan Jutalla oikeasti hyvä ajatus tuon ohjelman alla. 

Nyt mun elämä on piilottelua. En halua kenekään näkevän mua ja pysyn siks mieluummin kotona. En halua et kukaan näkee mun totaalista epäonnistumista. Myönnän et häpeän tätä epäonnistumista enemmän kuin mitään elämässäni. Moni sanoo ja kirjoittaa mulle et sähän teit sen jo kerran, tee se uudestaan! Tajuukohan kukaan oikeasti minkälainen henkinen puserrus toi puol vuotta oli? Ei siihen modeen palaaminen oo mikään sormien napsautus tai paskalla käynti. Se oli oikeasti rankkaa! Viimeiset kaks kuukautta mä olin jo niin pinna kireellä et vaan odotin et koko homma loppuis. Mut oli ajettu psyykkisesti ja fyysisesti jo niin loppuun et jos joku olis sanonu et jatketaan viel puol vuotta niin olisin varmaan lyönyt. Mut hei, sähän teit sen jo kerran niin tee toistekkin! Helppoo!!! Ja sitäpaitsi en mä oo oikeesti tehny mitään. Mä suoritin. Kenessä tää vika nyt sitten on? Mussa itsessä tietty. 

Mä oon ollut kohta yhdeksän vuotta naimisissa. Me ollaan oltu yhdessä yhteensä 12 vuotta. Kolmasosa mun elämästä. Meillä ei oo lapsia. Miksei? No koska mä oon aina keksiny jonkun syyn sille. Ei nyt kun mä opiskelen. Ei nyt kun oon liian lihava. Ei nyt kun ollaan liian köyhiä. Mitä vittua? No nyt mä täytän 33 ja meillä ei tosiaan oo niitä lapsia. Asia jota mä kadun joka päivä. 

Mä myöskin pelkään et mulla on joku sairaus mikä selviää jos tulisin raskaaks. Mä pelkään myöskin et jos mä oikeesti haluaisin sen lapsen ja sit en voiskaan tulla raskaaks niin se menetys siitä unelmasta olis niin hirveetä et mä en varmaan kestäis sitä. Se tunne kun aattelet et nyt mä oon valmis äidiks mut hei ei susta tuukkaan koskaa äitiä kun sun kroppa on viallinen siihen hommaan tai sä odotit liian kauan ja nyt on liian myöhäistä. Deal with it!

Näitä ajatuksia mä jauhan päässäni. Samalla mun pitäis laihduttaa ja opetella syömään oikein. 

Voi olla et monia ärsyttää tää mun avautuminen mut sille mä en voi mitään. Ei oo pakko lukea. Nää on mun ajatuksia, ei Jumalan kirjottamia totuuksia. 

Katja

<a href="http://www.bloglovin.com/blog/11674769/?claim=3mejw7uq89r">Seuraa blogiani Bloglovinin avulla</a>

Jottai ajatuksii menneiltä päiviltä...

Kuinka moni teistä lukijoista on dieetillä ja kuinka moni noudattaa sitä kirjaimellisesti?
Mä muistan kun vuos sitten en saanut syödä porkkanoita, kun ne ei kuulunut mun dieettiin. Mun yks ystävä sanoi siihen ettei kukaan ihminen oo vielä porkkanoita syömällä lihonnut. Totta, mut jos ollaan dieetillä, missä noudatetaan jotain ohjeita, niin eikös se dieetti vesity just siinä et aletaan ite soveltaa? Onhan se totta, et porkkana ei lihota sen enempää kuin tomaattikaan, mutta missä se soveltamisen raja menee.

Mä en ite oo tällä hetkellä millään dieetillä. Mä opettelen ihan tekemään ite sen ruoan, enkä korvaa niitä aterioita mäkkärillä tai pullalla. Vaikeinta ikinä!!!
Kun mä olin superdieetillä niin noudatin mulle annettua ruokavaliota. Mut se oli vaan dieetti, eikä loppuelämän ohjenuora. Sit mä tulin kotiin ja palasin takasin siihen mitä mun elämä oli ennen dieettiä. Mä en ollut oppinut mitään. Mä vaan noudatin ohjeita.

Nykyinen arki on mulle sitä, et mä yritän pitää valmisruoan loitolla ja aina kun siihen pystyn niin oon onnistunut. En voi sanoa, et onnistumisprosentti esim. tälle viikolle olis 100 mut voin sanoa, et tän viikon aikana on päiviä joissa se 100 prossaa täyttyy! :)

Teille kaikille on normaalia tehdä makaroonilaatikkoa ja syödä sitä pari päivää. Mulle se on saavutus, jota haluaisin huutaa ympäri meidän pihoja ja hehkuttaa sosiaalisessa mediassa! Tein eilen valmiiksi tämän päivän ruoan! Voitteko kuvitella!!!! Oon niin iloinen siitä! Hullulla on halvat huvit ja idiootilla ilmaset :D :D

Alussa kirjoitin dieeteistä ja niiden noudattamisesta. Tiukan dieetin noudattaminen vaatii mielen lujuutta todella paljon.
Eräs ystäväni suorittaa itselleen tällä hetkellä koetta. Hänen tavoitteenaan on noudattaa sairaaladieettiä 18 päivää. Huh!! Tätä ihmiskoetta voitte seurailla täältä: http://laihistaa.blogspot.fi/
Meikä ainakin seurailee orjallisesti tätä koetta! Mua kiinnostaa et jaksaako hän vetä sen loppuun asti. Eniten mua kiinnostaa, pystyykö sairaaladieetin aikana harrastamaan liikuntaa. Mä voisin ite ehkä maksimissaan viis päivää noudattaa tota hulluutta!
Onko teistä kukaan koskaan kokeillut tota dieettiä? Minkälaisin tuloksin?



Asiasta näkkileipään.
Mä kuulun hopottajiin ja sain testattavakseni Nestle Shredded Wheat murotyynyjä. www.nestle-cereals.fi/
Oli ihan hyviä ILMAN maitoa. Maidon kanssa niistä tuli hirveetä Weetabixmössöä! YÖK!
Mut tosiaan ihan vaik välipalana oli hyviä, tosin aika paljon sokeria niissä oli. Se varmaan johtui siitä et niiden sisällä oli marjoista tehtyä hilloa (?)

Meidän Jesselle maistui murotyynyt :)
Mikä sille ny ei maistuis :D

Viettäkääpä nyt kivoja aurinkoisia kesäpäiviä! Mua se vesisade ei haitannut kyllä yhtään sekään :)

Katja

p.s. Jälkeenpäin luettuna tässä tekstissä ei kyllä ollut minkäännäköistä punaista lankaa mut minkäs teet kun allekirjoittanut on katsonut Lego elokuvan vuorokauden aikana kahdesti niin on pään sisältökin sen mukaista ;D
Kaikki on niin nastaa!!!!!!!!!!

Oivallus

Sanotaan, kaikella on tarkoitus. Mikä tarkoitus mun laihtumisella ja takas lihoomisella on ollut? Tätä ajatusta mä oon pyöritellyt mielessäni yli puol vuotta.

Viimeisen kuukauden ajan mun olo on ollut tosi raskas ja tuskainen psyykkisesti mut myös fyysisesti. Mä en oo jaksanut mitään. Mä aattelin et se johtuu tästä lääkkeiden jättämästä sekamelskasta mun kropassa. Mä istuskelin sohvalla ja aattelin nousta ylös ja sekin tuntui ihan helvetin vaikeelta, kun tajusin sen; mä oon lihonnu niin paljon et tää tuskaisuus johtuu siitä.

Kaikella on siis tarkoituksensa.
Tän laihtumisen ja lihoomisen tarkoitus on ollut osoittaa mulle mitä mun elämä on ollut sairaalloisen lihavana. Mä en oo sitä ennen tajunnut. Tää olo on ollut mulle normaalia. En oo tiennyt muusta. Nyt mä tajuan miltä oikeesti tuntuu kun ei jaksa mitään, edes pestä hiuksiaan.

Mä nuistan kertoneeni näitä asioita Jutalle alkupunnituksessa mut en mä oo niitä silloin ees ymmärtänyt. Mä sain kokea sen paremman olon. Hassua et silloin 40 kiloa kevyempänä ei tajunnut tai tuntenut sitä eroa. Mä en nähnyt itessäni mitään muutosta... Nyt kun oon lihonnut niin mä oikeesti ymmärrän sen eron!

Katja

Vaikka mä näen sen eron näiden ihmisten välillä niin en koskaan sitä ilmeisesti tajunnut

Köyhällä ei oo varaa dieetata?

Lehtien sivuilla on tällä hetkellä keskustelua ruoan hinnasta. Viime kesänä mulla meni aika reippaasti rahaa ruokaan kun noudatin Jutan superdieettiä. Meillä käytiin myös monen monet keskustelut ja huutokeskustelut kotona siitä kun ruokaani meni rahaa tuhottomasti. Toisaalta menihän niihin herkkuihinkin rahaa ehkä jopa vielä enemmän. Ne oli kuitenkin yhteisiä, maitorahka vaan mun. 

Tänään mä valitin Facebookissa kun luomukana on niin kallista, että sitä ei voi ostaa kuin ihmiset joilla ei oo väliä mitä ruoka maksaa. Me muut ostetaan sitä kanaa, mikä kärsii koko elämänsä ja sit vielä iltapäivälehtien sivuilla kissan kokoisin kirjaimin muistutetaan meitä kuinka huonoja ihmisiä ollaan, kun hyväksytään tällainen kanojen kohtelu. 

Tähän keskusteluun ystäväni osallistui mielestäni hyvin kirjoittamalla; kasvavaa lasta ja isoa miestä ei pidetä kylläisenä kilolla kasviksia päivässä! Siihen ei kaikilla ole välttämättä aina varaa!

Kukapa ei haluaisi ostaa lapselleen tai itselleen terveellisiä raaka-aineita, suomalaisia vihanneksia ja luomulihaa? Se nyt vaan ei ole mahdollista! 

Mä oon opiskelija ja mun mies työtön. Meidän tulot on niin mitättömän pienet, että on pakko tinkiä, ostaako vihanneksia vai lihaa. Kyllä se viisari silloin kääntyy sen lihan puolelle, kun tosiaan ne kurkut ja salaatit ei sitä nälkää pidä. 

Hiilihydraatit, peruna, pasta ja riisi, on tässä maassa halpaa. Se on huomattu jo nuorena, kun monen päivän ruokana oli spagettia ja ketsuppia. 

Valitettavasti ne hiilihydraatit vaan on juuri siihen kategoriaan kuuluvia, joita tällainen sairaalloisen lihava ei tarvitse... Jollakin sen köyhän on mahansa täytettävä ja silloin se on yliannos hiilaria, ikävä kyllä.

Kaikista kalleinta tuossa dieettaamisessa on mielestäni ne välipalat, iltapalat ja aamupalat. Laktoositon rahka maksaa noin euron. siihen päälle pähkinät, puurot, mehukeitto, leseet ja marjat.. 

Jos mun mies ei olis ollut töissä viime kesänä niin mä en ois oikeesti voinu toteuttaa superdieettiä. Mä laskin, että ton dieetin ruoat pelkästään kustansi noin 140 euroa viikossa. Yhdeltä ihmiseltä. Työttämänä jää noin 500 euroa kuussa rahaa käteen. Ei olis riittäny edes ruokaan rahat. 

Mä en nyt syyllistä Juttaa ja hänen dieettiään mitenkään!!

Haluun tuoda esille sellasen asian, että tää yhteiskunta puoltaa lihavuutta. Terveellinen ruoka on niin kallista, että se on vaan varakkaiden etuoikeus! 

Oikeastaan tää koko maailma puoltaa lihavuutta. Roskaruoka Jenkeissä on halvempaa kuin kaupasta ostetut raaka-aineet. 

Jos kahdella ihmisellä on viikossa rahaa ruokaan noin 50 euroa niin sillä ei syödä terveellisesti viittä kertaa päivässä, ikävä kyllä. Joo kyllähän sitä halvallakin saa ruokaa pöytään! Kaalikeitto maksaa muutaman euron, mutta kuka syö viikon kaalikeittoa, ihan tosissaan??? Ja pitää ihmisen syödä muutakin kuin sitä kaalikeittoa! Itsetehty leipä on halvempaa välipalaa kuin maitorahka ja marjat.. Sad but true....

Miks mä tällästä tässä jauhan? No, haluaisin syödä samaa ruokaa kuin vuosi sitten, koska siitä tuli hyvä olo. Rahaa ei tällä hetkellä vaan ole sellaiseen ja nyt tuskailen, että onko minulla opiskelijana edes mahdollisuutta siihen?

Kertokaa, jos ootte löytäneet vastauksen tähän mun ongelmaan!

-Katja

Tilanteen haltuun ottamista

Tulipa mieleen, että noin vuos sitten samanlaisissa helteissä tein sen astisen elämäni hirveintä kuntotestiä. Olis tehny mieli koko ajan lopettaa. Happi tuntui loppuvan jokasella askeleella.
Mutta, mun vierellä seisoi koko ajan maailman paras valmentaja! Mielestäni Suomen paras tsemppaaja. Ja edelleen hän tsemppaa mua, vaikka en ookkaan saanu pidettyä noita kiloja poissa.

Elastinen - Hallussa

Tää biisi tsemppas mua koko viime kesän.

Oisko Katja aika ottaa tilanne haltuun???

Olis. Moni ei usko että se on mulle tosi vaikeeta, varsinkin jos on katsonut mun jakson. Mä koen, että ton puolen vuoden aikana mulla oli vain ja ainoastaan yks tavoite elämässä. Se tavoite ei ollut laihtuminen, terveempi elämä vaan onnistuminen. Muita vaihtoehtoja ei ollut.
Mä halusin tehdä Jutan ylpeeks onnistumalla. Musta tuntuu, et mä tein tota hommaa kaikille muille paitsi itselleni. En halunnut et kukaan, joka tiesi mun olevan tässä ohjelmassa, pettyisi mun suoritukseen.
Mä oon ollut sellainen koko elämäni. Haluun et kaikilla on hyvä mieli. En haluu tuottaa pettymystä kenellekkään.
Kuitenkin se ihminen kenen kanssa mä elän joka päivä on minä itse. Ja sen ihmisen mä oon pettänyt kaikista pahimmin.

Joku tais kirjottaa mulle että mä elän tosi negatiivisesti sävytettyä elämää. Totta, mulle lasi on aina puoliksi tyhjä. Ja mä voisin vielä vaik varmuuden vuoks kaataa sen lasin niin ei tarvis jännittää sitäkään et tyhjeneeks se.
Mä en haluis olla sellainen ihminen. Oikeesti. Se on vaan aina tuntunut helpommalta. Kun ei odotukset oo korkealla niin ei pety kun epäonnistuu kuitenkin.

Mun depressiohoitaja antoi mulle tehtävän/haasteen, jonka eteen alan tekemään töitä: Mun olis opittava rakastamaan itseäni ja antamaan anteeks itelleni epäonnistumiseni. Ja uskokaa et se vasta on VAIKEETA! Mieluummin tekisin vaiks kyykkyjä koko päivän, mut mä oon valmis yrittämään! :)

Nainen kuin veistos vs nainen kuin leivos :D :D

Se ei oo muista ku must kii.

Ei oo tulos tuloksii ilman tuskii.

Se on valinta.

Katja

Ai miks mä en hakenu apua aikasemmin?

Mulla ei oo koskaan ollut mitään luottoa julkista terveydenhuoltoa kohtaan. On hienoa, että Suomessa on "ilmainen" terveydenhuolto ja apua saa kun tarvii. Mulle on noita huonoja kokemuksia kasaantunut jo lapsesta asti niin en oo enään vuosiin aatellut saavani oikeaa apua sieltä.
Mun huonot kokemukset on lähtöisin jo lapsuudesta. Tätä mä en itse muista, mutta neuvolassa hoitaja oli pyytänyt mua piirtämään niin meikäläinen oli ollut pöydän alla ja huutanut: "Mä ammun sut!" :D :D :D Okei aika hauska juttu. :D

Ne omat muistot alkaa ala-asteelta ja kouluterveydenhoitajan vuosittaisista terveystarkastuksista. Nää oli niitä missä punnittiin ja otettiin pituus ja kaikkea muuta perusjuttua. Joka vuosi mulla se keskittyi ainoastaan mun painoon. Ihan sama vaikka mä olisin mennyt sinne jalka amputoituna, terveydenhoitajan ainoa mielenkiinto ja puheenaihe oli mun paino. Mä Vihasin sitä eukkoa!!! Ja tää muikkeli asui vielä samalla alueella niin hän saattoi jopa tulla mulle juttelemaan ihan koulun ulkopuolellakin mun PAINOSTA!!

Yläasteella mulla oli lääkärintarkastus ajokorttia varten ja tää "ihana" lääkäri kertoi mulle, 17-vuotiaalle, että jos en nyt ala laihduttamaan saan 30 vuotiaana sydänkohtauksen ja kuolen. Jos mun lapselle sanois lääkäri noin niin mä varmaan menisin kuristamaan sen ihmisen!!!!!!!!!!! Mähän sain silloin aivan järkyttävän paniikkikohtauksen! Laskin mielessäni montako vuotta mä vielä elän. Aattelin et nyt on pakko laihtua ja en varmaan viikkoon syönyt koulussa ruokaa ja kotonakin tosi vähän. Sitten se kaikki kostautui aivan järkyttävänä ahmimisena, tietty.

Mä oon elämässäni saanu kuulla lääkäreiltä niin paljon kuittailua ja ihan suoraa vittuiluakin et en oo ees vaivautunu käymään siellä ellei oo todellakin ollut pakko!
Siks mä en oo tähänkään asiaan hakenu apua, koska mulla ei oo minkäälaista luottoa tai hyviä kokemuksia terveydenhuollon ihmisistä.

Tänään mä yllätyin niin positiivisesti, että mun negatiivisuuskin lensi perseelleen! Mä tapasin mun depressiohoitajan. Sen tunnin kun mä siellä olin, hän oli vain mua varten ja oli kiinnostunut vain mun asioista. Hän haluaa, että mun elämänlaatu paranee. Mä olin niin ihmeissäni, että autoon päästyäni itkin. Olin niin iloinen, että kaikkien näiden vuosien jälkeen on olemassa ihminen, joka haluaa auttaa Oikeasti! Mulla on jopa pienen pieni tunne, että mun elämä voi joskus hamassa tulevaisuudessa olla helpompaa.

Katja