Viime yönä en saanut unta. Aattelin et mun olo helpottuis jos vaikka kirjotan ajatuksiani ylös. Noh, kyllähän sitä tekstiä tulikin! Tässä mun viimeöinen ajatusripuli:
Huom! Älä lue jos et oikeasti halua tietää mitä päässäni liikkuu!
Ajatuksia
Mä oon koko mun elämäni miettinyt
mitä mieltä muut on asioista joita mä teen. Mut eihän kukaan
mieti eläessään elämäänsä, et mitä mieltä mä oon heidän
tekemistään asioista. Sukulaiset, ystävät, kaikki joiden
mielipiteistä mä elän niin ne ihmiset elää omaa elämäänsä.
Ei niitä kiinnosta mitä mieltä mä oon niiden elämän suunnasta.
Mä taas saatan miettiä et
arvosteleeks mun äiti, veljen puoliso tai hyvä ystävä mua jos mä
otan koiran. Niiden ihmisten pitäis hyväksyä et mä otan koiran
mut mähän sen kanssa elän!
Miks mä elän näin!? Miks mä roikun
ihmisten mielipiteissä? Missä vaiheessa musta on tullut tällainen?
Koska mä oon lopettanut itse oman elämäni elämisen ja antanut sen
muiden päätettäväks?
Mä täytän 33 ja mulla ei oo
ammattia, lapsia tai duunia. Miks?
No mä oon käynyt kouluja muiden
mieliksi. Nyt kun mä vihdoin ekan kerran päätin itse mitä haluun
opiskella niin mun oma mielenterveys alkoi tehdä mulle sellaisia kepposia etten mä kirjaimellisest pystynyt suorittamaan sitä.
Ja
sit nää ihmiset joiden mielipiteistä mä oon elänyt niin ne just
arvostelee mua. Ne ei ymmärrä. Ne pitää mua laiskana. Se tunne
kun et mitään muuta haluais kuin tehdä ja toteuttaa vihdoin omaa
tulevaisuutta niin sä et pysty siihen! Ja ne ihmiset joiden oot
luullut olevan sun tukena no matter what, niin ne ei oo! Ehkä se on silti helpompaa arvostella kuin tukea, en tiedä.
Musta tuntuu et mä en ollut olemassa
ennen viime kevättä.
Sen jälkeen kun mä pääsin Jutan ohjelmaan
mä synnyin monelle ihmiselle, jopa itselleni. Mä olin vaan ollut ja
sen jälkeen mä OLIN. Ja voi sitä kannustuksen ja jalustalle
nostamisen määrää! Mä olin sankari kaikkien mun ystävien,
sukulaisten, kaverien, tuttujen, Villen sukulaisten ja kaupan myyjien
silmissä. Mut mä en ollut sankari, en oikeesti. Mä vaan huijasin
kaikkia, eniten itseäni. Mä kaaduin naama edellä. Kompastuin niin
kovaa et varmasti kaikki kuuli.
Mut mihin ne kaikki ihmiset katos?
Kaikki ne, jotka nosti mut sille ihmeelliselle jalustalle? Ne katosi
taustalle, pimeiden verhojen taakse kuiskimaan kuinka mä
epäonnistuin. Jotkut niistä varmasti nautti jopa siitä, mun
kompastumisesta. Jos mulle koko laihduttamisen ajan toitotettiin et
älä mokaa tätä nyt niin miksei ensimmäisen viiden takas tulleen
kilon jälkeen kukaan sanonut yhtään mitään? Joo joo, jokainen on vastuussa omasta elämästään ja niin edelleen. Mut jos se suu saadaan auki kaikissa muissa mun elämäntilanteissa niin miksei tässä?
Mulla on niin paljon onko se sitten
katkeruutta vai harmitusta sitä kohtaan miten toi koko puolen vuoden
urakka viimeisteltiin. Se oli niinkuin ihan turhaa. Kun mä en
oikeesti oppinu mitään. Se oli niinkuin sellanen pinnistys kun
nipistää niin kestät sen hetken vaikka päälläs seisoen. Vai
oliks mussa kaikki tää vika? Olisko mun pitänyt kertoa et mulla on
paniikkihäiriö ja ongelma ruoan suhteen? Noh, eiköhän se 150
kilon paino kerro et mulla on jonkinlainen ongelma syömisen suhteen.
Vai? Paniikkihäiriöstä mä kyllä taisinkin haastattelussa jo
kertoa. Se haudattiinkin sit siihen huoneeseen kun oltiin saatu
selville et se ei haittais ohjelman tekoa.
Eihän tuohon tunnin mittaiseen jaksoon
ois ees mahtunut mitään tärkeämpää kuin hääpukuun
pukeutumista tai jenkkifutistreeneissä käymistä. Tai käymistä
Tampereella yleislääkärillä toteamassa samat asiat mitkä oltais
voitu todeta ihan tossa lähiterveysasemallakin..!! Noh, ken leikkiin
ryhtyy se leikin kestäköön, eikö. Onhan Jutalla oikeasti hyvä
ajatus tuon ohjelman alla.
Nyt mun elämä on piilottelua. En
halua kenekään näkevän mua ja pysyn siks mieluummin kotona. En
halua et kukaan näkee mun totaalista epäonnistumista. Myönnän et
häpeän tätä epäonnistumista enemmän kuin mitään elämässäni.
Moni sanoo ja kirjoittaa mulle et sähän teit sen jo kerran, tee se
uudestaan! Tajuukohan kukaan oikeasti minkälainen henkinen puserrus
toi puol vuotta oli? Ei siihen modeen palaaminen oo mikään sormien
napsautus tai paskalla käynti. Se oli oikeasti rankkaa! Viimeiset
kaks kuukautta mä olin jo niin pinna kireellä et vaan odotin et
koko homma loppuis. Mut oli ajettu psyykkisesti ja fyysisesti jo niin
loppuun et jos joku olis sanonu et jatketaan viel puol vuotta niin
olisin varmaan lyönyt. Mut hei, sähän teit sen jo kerran niin tee
toistekkin! Helppoo!!! Ja sitäpaitsi en mä oo oikeesti tehny
mitään. Mä suoritin. Kenessä tää vika nyt sitten on? Mussa itsessä tietty.
Mä oon ollut kohta yhdeksän vuotta
naimisissa. Me ollaan oltu yhdessä yhteensä 12 vuotta. Kolmasosa
mun elämästä. Meillä ei oo lapsia. Miksei? No koska mä oon aina
keksiny jonkun syyn sille. Ei nyt kun mä opiskelen. Ei nyt kun oon
liian lihava. Ei nyt kun ollaan liian köyhiä. Mitä vittua? No nyt
mä täytän 33 ja meillä ei tosiaan oo niitä lapsia. Asia jota mä
kadun joka päivä.
Mä myöskin pelkään et mulla on joku sairaus
mikä selviää jos tulisin raskaaks. Mä pelkään myöskin et jos
mä oikeesti haluaisin sen lapsen ja sit en voiskaan tulla raskaaks
niin se menetys siitä unelmasta olis niin hirveetä et mä en
varmaan kestäis sitä. Se tunne kun aattelet et nyt mä oon valmis
äidiks mut hei ei susta tuukkaan koskaa äitiä kun sun kroppa on
viallinen siihen hommaan tai sä odotit liian kauan ja nyt on liian
myöhäistä. Deal with it!
Näitä ajatuksia mä jauhan päässäni. Samalla mun pitäis laihduttaa ja opetella syömään oikein.
Voi olla et monia ärsyttää tää mun avautuminen mut sille mä en voi mitään. Ei oo pakko lukea. Nää on mun ajatuksia, ei Jumalan kirjottamia totuuksia.
Katja
<a href="http://www.bloglovin.com/blog/11674769/?claim=3mejw7uq89r">Seuraa blogiani Bloglovinin avulla</a>
